Arkista tarinaa

Tässä blogissa käsikirjoittamisen ja kuvallisen ilmaisun eri vuosikurssien opiskelijat kertovat tarinoita opiskelun arjesta Tampereen ammattikorkeakoulun Virtain toimipisteessä.
Tervetuloa blogimme lukijaksi! Lisätietoa opinnoista Virroilla

maanantai 6. helmikuuta 2012

Rakkaudesta retusointiin

Olin lähdössä illalla ystävieni kanssa ulos, kun peilin edessä meikatessani rajaukset menivät pieleen. Aloin kaihoisasti ajatella Photoshoppia. Juttelin, kuinka vähän käyttäisin liquifyä tuonne ja tänne, sekä vaalentaisin hampaita, tekisin mainosihon ja irtoripset olisivat vain muutaman klikkauksen päässä. Kuinka paljon helpompaa se olisi. Ystäväni eivät oikein ymmärtäneet näkemystäni, heistä kun on hauskempaa meikata kuulemma aivan oikeasti. Silti klubilla jatkoin vielä sinnikkäästi ihmisten muokkaamista.

Netissä leviää kuvia, joissa malleista on tehty yliluonnollisen laihoja eikä ihosta voi löytää yhden ainoatakaan huokosia. Parhaita ovat ennen ja jälkeen kuvat, joista voi vertailla kuinka vyötärö on kaventunut ja hiukset tuuhentuneet, kuin ihmeen kaupalla. Mainoksissa malleilta välillä puuttuu toinen käsi tai joissain heille on unohdettu kokonaan laittaa kasvot paikoilleen. Madonnakin näyttää ilman kuvankäsittelyä lähinnä kauhuelokuvan hirviöltä, enkä edes ala puhua miesten alusvaatemainoksista.

Työpaikaltani löytyy yli 700 sivuinen opus, joka kertoo pelkästään hääkuvien käsittelystä. Kyseessä ei ole mikään aloittelijan opas, jossa kerrotaan alusta asti kuinka kuva avataan käsittelyohjelmaan, vaan lähtökohtana on jo kuva, johon on tehty ns. ”peruskorjaukset”. Kirjassa neuvotaan eri tekniikoita, joilla voi systemaattisesti valmistaa kauniin morsiamen ja komean sulhasen. Jos jollekin hääkuvalle tekisi kirjan suositteleman koko hoidon, ei morsiusparia voisi enää tunnistaa. Siksi kirjan sivujen välistä törröttääkin kymmeniä pieniä post-it –lappuja, jotta helposti löytää vain parhaimmat ja herkullisimmat palat.

Itse kuitenkin rakastan kuvankäsittelyä, enkä ymmärrä, miksi sitä niin kovasti kritisoidaan. Digikameroiden aikana se on jopa osittain pakollista, sillä kameroiden teknologia hävittää kuvista osan sävyistä. Kyllä pimiöissäkin huiskutellaan ja säädetään valotusta, sekä liotellaan vedoksia erilaisissa liuoksissa. Nythän tekniikka on vain ottanut askeleen eteenpäin. Ja jos jossain haluaa heti nähdä työnsä jäljen, niin se on kyllä mahdollista kuvankäsittelyssä.

Itse mielelläni, ja ilman minkäänlaisia tunnontuskia, silotan morsiamelta muhkuran tai pari, sekä häivytän sulhaselta muutaman hikipisaran ja juuri puhjenneen stressi-aknen. Koen myös suuria onnen tunteita, jos malli on ennen kuvausta nukkunut todella huonosti ja pääsen iskemään järkyttävien silmäpussien kimppuun. Jonkin moraalin olen kuitenkin löytänyt, sillä olen kerran kieltäytynyt tekemästä mallille totaalista kauneusleikkausta. Omat rajat on vain löydettävä ja myönnettävä, että tosielämässä ei ole Photoshoppia.

Jaana Mäkelä
Kuva09

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti