Kuvaukset ovat jo porteilla. Sen huomaa kalenterista ja sen
huomaa alati kasvavasta painosta otsalohkon tienoilla. Muistettava tieto kasvaa
joka palaverissa ja joka harjoituskerralla, kunnes aivot tuntuvat paisuneen
kolmanneksella. Kaikki dokumentit on opeteltu ulkoa jo viikkoja sitten, mutta
silti luen ne taas kerran. Kuinkahan paljon yhteen ihmiseen mahtuu ”to do”
–listoja?
Joitakin kertoja vuodessa huomaa vain sen tunteen, kun
projektin deadline saapuu ja kaikki muu muuttuu toisarvoiseksi. Kun muuttolaatikot
makaavat viikkoja nurkassa ja unohdan valmisruoan jo sammuneeseen uuniin. Kertaan kaiken muistettavan, mutta mietin
unohdinko muistaa jonkin yksityiskohdan?
Vain paras kelpaa minulle ja siksi huomaan taas
harjoittelevani, tai jos en harjoittele, ajattelen harjoittelemista.
Ei-perfektionistina projektien voittaminen lienee helpompaa.
Mutta kaikki harjoitteluni on itse asiassa vasta suunnitelma B. Asiat voivat
sujua jopa paremmin rentona ja improten. Mieluusti niin tekisinkin. Mutta jos
kaikki meneekin pieleen, niin harjoiteltuani niin paljon kuin vain pystyin,
voin sanoa, etten olisi inhimillisesti pystynyt parempaan. Silloin minun ei
tarvitse jossitella seuraavia viikkoja, vaan voin tuntea kuinka ihanasti taakka
takaraivon perukoilla kutistuu kuin vanha ilmapallo.
Pian tulee piste, jolloin harjoittelu muuttuu turhaksi: seitsemäs
tunti kirjastossa, jolloin huomaa vauhdin hidastuneen sivun puolikkaaksi per
tunti tai kun nukkuminen on ainoa vaihtoehto.
Silloin itse tilanne on vain harjoittelun jatke.
Muinaiset roomalaiset harjoittelivat varusteilla, jotka
olivat paljon painavampia kuin aidot. Silloin sotiminen tuntui helpotukselta.
Joel Lehtonen/ Kuva11
Käsikirjoittaminen ja kuvallinen ilmaisu
TAMK Virrat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti