Kannustusta opinnäytetyön tekijöille

Kolme kuukautta sitten olin ehkä samanlaisessa tilanteessa, kuin muutkin. Minulla ei ollut yksinkertaisesti MITÄÄN ideaa eikä tietoa siitä, että mitä aion lopputyökseni tehdä. Kirosin ja ahdistuin ajatuksesta, enkä halunnut edes tehdä koko lopputyötä. Kyselin opettajilta ja muilta oppilailta ristiin rastiin kysymyksiä, että mitä voisin kirjoittaa ja että onko edes pakko kirjoittaa. Olin aika pihalla asiasta. Mitä enemmän mietin asiaa, sitä epätoivoisemmaksi ajatukseni menivät.

Lopulta päätin, että ”nyt teet aiheesta, joka on ehkä jo käsitelty moneen kertaan”. Päätin kirjoittaa henkilöhahmoista. Tiesin, etten tiennyt aiheesta paljoa, mutta siitä voisi olla joskus itselle hyötyä. Haaveenani on aina ollut päästä käsikirjoittajaksi ja käsikirjoittajan olisi hyvä tietää henkilöhahmoista jotain. Olisin voinut tietenkin kirjoittaa sekä taiteellisen että kirjallisen osion lopputyötä varten, mutta ajattelin että kirjallisesta tutkimuksesta saa nopeammin palautteen. Ja 20 sivua ekstraa ei varmasti tuntuisi missään, jos lopputyössä käyttäisi tarpeeksi esimerkkejä.

Opettajat loivat minulle alkutavoitteen. Ensiksi kansilehti, sisällysluettelo ja johdanto. Sen jälkeen kirjastoon lainaamaan niin paljon kirjallisuutta kuin vain pystyy. Kirjastosta mukaan lähti aluksi kolme kirjaa, myöhemmin viisi lisää ja sitten kaksi. Tutkin internetistä kaikkea mahdollista henkilöhahmoihin liittyvää. Sitten se iski. Minulla ei ollut edes vielä sivua kirjoitettuna, ja inspiraatio iski. Edessäni oli yhtäkkiä seitsemän sivua tekstiä. Olin kirjoittanut neljä sivua stereotypioista ja kolme sivua henkilöhahmon nimestä. Kohta minulla olikin 17 sivua.

Mutta minulle se ei siltikään riittänyt. Itsekritiikki jylläsi kovaa ja en koskaan riittänyt itselleni. Minulla piti olla HETI se 50 sivua. Ahdistuin ja mietin mitä teen. Tuntui, että jäin jumiin taas. En varmaan kirjoittanut puoleen kuukauteen mitään. Kun en kirjoittanut, ahdistuin ja itkin epätoivoani muille. Sain kannustusta eri osapuolilta ja se tuntui hyvälle. Ideoita tuli lisää, ja aloin taas kirjoittaa. Loin itselleni tavoitteen: vähintään 20 sivua marraskuulle tehtynä. Kun sitten marraskuussa palautin opettajille vielä keskeneräisen työni, oli sivumäärä jo huimasti yli 30. Tuntui hyvälle saada kommentteja, parannus- sekä kirjoitusehdotuksia. Ennen joulukuun keskivaihetta palautin 55-sivuisen lopputyön opettajille ja tuntui, että suuri painolasti tipahti harteiltani. Oli voittajafiiis suoraan sanottuna!

Opettajien apu tässä oli suurinta. Meille on sanottu monesti, että opettajat ovat sitä varten, että he auttavat ja tukevat työn edistyksessä. Usein ajattelemme, että ”joojoo niin varmaan” emmekä osaa ehkä arvostaa sitä. Kuvittelemme pärjäävämme yksin ja sitten haluamme vain palautteen valmiista työstä. Ja jos työ ei etene, emme puhukaan asiasta, vaan työ jää sitten pölyttymään moneksi viikoksi, kuukaudeksi, vuodeksi, koska emme osaa tai olemme liian ylpeitä pyytämään apua. Myönnän itse melkein jämähtäneeni samanlaiseen tilaan. Asiaa esti kuitenkin se, että minulla oli vielä lähiopetusta, joten opettajiin ei voinut olla törmäämättä koulun käytävillä. On mahtavaa tietää, että opettajien apu löytyy läheltä, ja aina silloin kun sitä tarvitsisi. 

Suosittelen oikeasti olemaan aktiivisesti yhteydessä opettajiin lopputyön tiimoilta. Sillä he oikeasti auttavat ja neuvovat tarvittaessa! Ei kannata jäädä yksin murehtimaan, kun kirjoittaminen ei etene. Myös internet ja kirjastot ovat täynnä ohjeistuksia ja tietoa asioista, jotka voivat olla apuna. Kannattaa valita aihe, joka on itseä lähellä sydäntä. Vaikka aihetta olisikin joku aiempi opiskelija käsitellyt jo, ei se tarkoita sitä etteikö siitä voisi tai saisi kirjoittaa. Näkökulmat ja kirjoitustyylit ovat kaikilla erilaisia.

Tsemppiä kaikille opinnäytetyötä kirjoittaville! 

Heini Kuitunen

Kuva10