Kolme kuukautta sitten olin ehkä samanlaisessa tilanteessa,
kuin muutkin. Minulla ei ollut yksinkertaisesti MITÄÄN ideaa eikä tietoa siitä,
että mitä aion lopputyökseni tehdä. Kirosin ja ahdistuin ajatuksesta, enkä
halunnut edes tehdä koko lopputyötä. Kyselin opettajilta ja muilta oppilailta
ristiin rastiin kysymyksiä, että mitä voisin kirjoittaa ja että onko edes pakko
kirjoittaa. Olin aika pihalla asiasta. Mitä enemmän mietin asiaa, sitä
epätoivoisemmaksi ajatukseni menivät.
Lopulta päätin, että ”nyt teet aiheesta, joka on ehkä jo
käsitelty moneen kertaan”. Päätin kirjoittaa henkilöhahmoista. Tiesin, etten
tiennyt aiheesta paljoa, mutta siitä voisi olla joskus itselle hyötyä.
Haaveenani on aina ollut päästä käsikirjoittajaksi ja käsikirjoittajan olisi hyvä
tietää henkilöhahmoista jotain. Olisin voinut tietenkin kirjoittaa sekä
taiteellisen että kirjallisen osion lopputyötä varten, mutta ajattelin että
kirjallisesta tutkimuksesta saa nopeammin palautteen. Ja 20 sivua ekstraa ei
varmasti tuntuisi missään, jos lopputyössä käyttäisi tarpeeksi esimerkkejä.
Opettajat loivat minulle alkutavoitteen. Ensiksi kansilehti,
sisällysluettelo ja johdanto. Sen jälkeen kirjastoon lainaamaan niin paljon
kirjallisuutta kuin vain pystyy. Kirjastosta mukaan lähti aluksi kolme kirjaa,
myöhemmin viisi lisää ja sitten kaksi. Tutkin internetistä kaikkea mahdollista
henkilöhahmoihin liittyvää. Sitten se iski. Minulla ei ollut edes vielä sivua
kirjoitettuna, ja inspiraatio iski. Edessäni oli yhtäkkiä seitsemän sivua
tekstiä. Olin kirjoittanut neljä sivua stereotypioista ja kolme sivua
henkilöhahmon nimestä. Kohta minulla olikin 17 sivua.
Mutta minulle se ei siltikään riittänyt. Itsekritiikki
jylläsi kovaa ja en koskaan riittänyt itselleni. Minulla piti olla HETI se 50
sivua. Ahdistuin ja mietin mitä teen. Tuntui, että jäin jumiin taas. En varmaan
kirjoittanut puoleen kuukauteen mitään. Kun en kirjoittanut, ahdistuin ja itkin
epätoivoani muille. Sain kannustusta eri osapuolilta ja se tuntui hyvälle.
Ideoita tuli lisää, ja aloin taas kirjoittaa. Loin itselleni tavoitteen:
vähintään 20 sivua marraskuulle tehtynä. Kun sitten marraskuussa palautin
opettajille vielä keskeneräisen työni, oli sivumäärä jo huimasti yli 30. Tuntui
hyvälle saada kommentteja, parannus- sekä kirjoitusehdotuksia. Ennen joulukuun
keskivaihetta palautin 55-sivuisen lopputyön opettajille ja tuntui, että suuri
painolasti tipahti harteiltani. Oli voittajafiiis suoraan sanottuna!
Opettajien apu tässä oli suurinta. Meille on sanottu
monesti, että opettajat ovat sitä varten, että he auttavat ja tukevat työn
edistyksessä. Usein ajattelemme, että ”joojoo niin varmaan” emmekä osaa ehkä
arvostaa sitä. Kuvittelemme pärjäävämme yksin ja sitten haluamme vain
palautteen valmiista työstä. Ja jos työ ei etene, emme puhukaan asiasta, vaan
työ jää sitten pölyttymään moneksi viikoksi, kuukaudeksi, vuodeksi, koska emme
osaa tai olemme liian ylpeitä pyytämään apua. Myönnän itse melkein jämähtäneeni
samanlaiseen tilaan. Asiaa esti kuitenkin se, että minulla oli vielä
lähiopetusta, joten opettajiin ei voinut olla törmäämättä koulun käytävillä. On
mahtavaa tietää, että opettajien apu löytyy läheltä, ja aina silloin kun sitä
tarvitsisi.
Suosittelen oikeasti olemaan aktiivisesti yhteydessä
opettajiin lopputyön tiimoilta. Sillä he oikeasti auttavat ja neuvovat
tarvittaessa! Ei kannata jäädä yksin murehtimaan, kun kirjoittaminen ei etene.
Myös internet ja kirjastot ovat täynnä ohjeistuksia ja tietoa asioista, jotka
voivat olla apuna. Kannattaa valita aihe, joka on itseä lähellä sydäntä.
Vaikka aihetta olisikin joku aiempi opiskelija käsitellyt jo, ei se tarkoita
sitä etteikö siitä voisi tai saisi kirjoittaa. Näkökulmat ja kirjoitustyylit
ovat kaikilla erilaisia.
Heini Kuitunen
Kuva10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti